sana

1. Hyvikset ja pahikset
2. Kaikkeen maailmaan
3. Eikö kukaan huomaa
4. Viikon ensimmäisenä päivänä
5. Sallikaa lasten tulla
6. Vapaus

Kuvat ja tekstit: Erkki Kuusanmäki

HYVIKSET JA PAHIKSET

- Isi, mitä leijonat syövät
- Lihaa
- Isi, syövätkö leijonat seeproja?
- Kyllä
- Syövätkö ne kaikkia seeproja?
- Öö… niin kai … niitä, mitä ne kiinni saavat.
- Isi, älä narraa. Ei se niin ole. Kiltit leijonat syövät pahoja seeproja ja pahat leijonat kilttejä seeproja.

Tällaista keskustelua kävin aikoinaan pienen tyttäremme kanssa. Katsoimme TV:stä luontodokumenttia. Leijonaemo paini hyväntahtoisesti pentujensa kanssa auringonlaskun luodessa lumoavan värimaailman savannin horisonttiin. Yht’äkkiä kaunis, levollinen luonnon harmonia rikkoontui lapsen mielessä. Oli koittanut leijonaperheen illallisen aika. Ruoka haettiin lähistöllä laiduntavasta seepralaumasta…

Raamatun alkulehdillä kerrotaan, kuinka Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi häneen elämän hengen. Ihmisellä on ainutlaatuinen kyky toimia muutenkin kuin vain viettien ja vaistojen perusteella. Kyky tehdä ainakin vajavaisia valintoja hyvän ja pahan; oikean ja väärän välillä. Kyky osoittaa laupeutta, sääliä, huolenpitoa, mutta myös kostoa, katkeruutta, petollisuutta. Taju ja tunto hyvästä ja pahasta on meissä merkki Jumalasta. Luojan puhaltama elämän henki yhdistää meidät muihin ihmisveljiin ja –sisariin. Antaa meille väkevät ihanteet pyrkiä yhteiseen hyvään, heikomman auttamiseen, rauhaan, oikeudenmukaisuuteen. Ja samalla sukupolvi toisen jälkeen me kohtaamme toistuvasti tragedian: kuinka helppoa ja houkuttelevaa onkaan vaientaa ja paaduttaa tuo omantunnon ääni. Hyvisten ja pahisten raja ei kulje ihmisryhmien välillä, vaan meissä jokaisessa itsessämme. Hyvän ja rakastettavan rinnalla kohtaamme päivittäin mielessämme myös asenteita, motiiveja, ajatuksia, jotka eivät kestäisi päivän valoa.

Seurakunta on hyviksiä ja pahiksia varten. Hyvän ja pahan kamppailu on osa ihmisluontoa ja samalla ymmärämme kuinka meissä elää syvä kaipuu päästä osallisiksi johonkin muuhun: katumukseen, armoon ja anteeksiantamukseen; herkkyyteen omantunnon edessä; uskoon, että hyvyyden voima on sittenkin väkevämpi kuin pahuuden. Seurakunnan tehtävä on kertoa tuon kaipuun täyttäjästä, Jeesuksesta. Jumalan rakkauden edessä pahuudelle ja omin keinoin rakennetulle pyhyydelle jää vähemmän tilaa.

EIKÖ KUKAAN HUOMAA

Monesti joudumme pysähtymään sen tosiasian edessä kuinka paljon ihmiskohtaloihin voi sisältyä kipua, haavoja ja pettymyksiä. Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset, yksinäisyys, päihteet, mielen ja ruumiin sairaudet laskevat pitkät varjonsa siihen elämään, jonka alunperin piti olla niin toisenlainen. Mistä apu, lohdutus ja toivo?

On paljon kärsimykseen liittyviä kysymyksiä (vaikkapa vaikean sairauden kohdalla), jotka jäävät vastausta vaille tässä elämässä. Kristillisen uskon mukaisesti luotamme, että niihinkin kerran vastataan kuoleman rajan toisella puolella. Mutta on myös paljon kärsimystä, joka aiheutuu ihmisen kovuudesta, välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä. Seurakunnan tehtävänä on yhä uudestaan herättää ja rohkaista meitä lähimmäisenrakkauteen. Seurakunta on kutsuttu Mestarinsa esikuvan mukaisesti myötäelämään kärsivien ja alaspainettujen rinnalla, osoittamaan huolenpitoa ja samalla julistamaan yhteiskunnallista vanhurskautta sinne, missä kukaan muu ei välitä. Niin kauan kun meillä on herkkyys sydämessämme tuntea tuskaa ja sääliä tämän maailman kärsimysten keskellä, meillä on toivoa. Se osoittaa, että Jumalan kuva särkyneenäkin sykkii meissä, valmistaa tilaa Kristukselle.

Kristillisestä uskosta nouseva diakoniatyö on seurakunnan elinehto.

SALLIKAA LASTEN TULLA

”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.” Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumissa saattavat hämmentää. Pitäisikö meidän aikuistenkin olla jotenkin lapsellisempia uskossamme, jotta olisimme lähempänä Jumalaa. Ei kai sentään. Kyllä aikuiselta odotetaan tässä elämässä aikuisen ominaisuuksia: vastuuntuntoa, harkintakykyä, kärsivällisyyttä…

Lapsen kohtaamisen ihanuus on mm. siinä, että häntä voi lukea kuin avointa kirjaa. Lapsen vilpittömyydestä ei voi erehtyä. Kestää useamman vuoden ennen kuin lapsi kasvaa peittämään sisimpänsä, esittämään jotakin muuta kuin mitä hän aidosti on. Armon vastaanottamisessa meidän aikuistenkin on oltava lasten kaltaisia. Jumala tunnistaa ja tuntee meidät salatuimpaan saakka. Psalmin kirjoittaja kertoo: ”Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi.” Luojamme edessä olemme avoin kirja. Juuri sielumme pimeimpiin nurkkiin, joita emme haluaisi muille näyttää, Jumala haluaa tuoda sanoman anteeksiantamuksesta ja sovituksesta.

Seurakunnan lapsityö toteuttaa Jeesuksen opetusta ja esimerkkiä ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä… Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” Jeesuksen siunaavien kätten alla seurakunta tekee kasvatustyötänsä : lapsi- ja nuorisotyön kautta rukouksien saattamana kohti aikuisen maailmaa. Hänen kättensä alla annetaan tulevaisuus ja toivo.

KAIKKEEN MAAILMAAN

Hän ei kirjoittanut elämänsä aikana ainuttakaan kirjaa. Hän ei säveltänyt tai sanoittanut lauluja, joita olisi jäänyt meille. Hän ei ollut mahtava sotapäällikkö tai arvostettu valtiomies. Lyhyen, julkisen elämänsä aikana hän ei koskaan ylittänyt pienen miehitetyn maansa rajoja. Eläinten syöttökaukalo oli hänen ensimmäinen vuoteensa ja hänet teloitettiin julmasti lähes 2000 vuotta sitten.

Silti tästä miehestä on kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään muusta historian henkilöstä. Hänestä on sävelletty ja sanoitettu kauneimpia lauluja ja musiikkiteoksia. Syrjäisestä Välimeren kolkasta sanoma tästä miehestä on levinnyt ympäri koko maailmaa. Sukupolvi toisen jälkeen hänen seuraajansa väittävät hänen edelleen elävän ja muuttavan ihmiskohtaloita. Hänen sanotaan antavan elämälle sen syvimmän merkityksen ja päämäärän; täyttävän ihmissielun kipeimmän kaipuun rakkauteen ja sovitukseen, yhteyteen Jumalan kanssa.

Kuka on tämä merkillinen mies? Seurakunnalla ei ole kaikkiin elämää askarruttaviin kysymyksiin vastauksia. Osa vastauksista on likiarvoisia, odotuksiin nähden hyvinkin vajavaisia. Mutta kysymystä tästä miehestä seurakunta ei voi ohittaa. Tämän miehen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen perustalta seurakunta on syntynyt. Tämän miehen varaan seurakunta on rakentanut olemassaolonsa.

Ensimmäisillä kristityillä ei ollut kovin paljon omaa loistetta: heidän joukossaan oli käsityöläisiä, kalastajia, orjia, jokunen kääntynyt fariseus. Jotakin ainutlaatuisen merkillistä oli siinä, että tämän joukon kautta sanoma Jeesuksesta levisi aluksi niin väkevänä vainojenkin keskellä. Ilman ruhtinaitten mahtikäskyä, ilman sotajoukkoja, ilman paksuja komiteamietintöjä. Mutta ei ilman sanomaa: Kristus ristiinnaulittiin syntiesi tähden. Hän on ylösnoussut. Hän rakastaa sinua ja hänen rakkautensa on väkevämpi kuin kuolema.

Sanomaa tästä miehestä on tarkoitettu tänäänkin kaikkeen maailmaan. Kaikkina aikoina seurakuntaa kutsutaan löytämään juurensa, viemään eteenpäin hyvää sanomaa, tekemään lähetystyötä.

VIIKON ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ

Evankeliumit kertovat kuinka sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä, varhain aamulla naiset olivat menossa Jeesuksen haudalle voidellakseen hänen ruumiinsa tuoksuvalla öljyllä. Hauta oli tyhjä. He olivat ensimmäisiä Jeesuksen ylösnousemuksen todistajia. Jo varhain kristillinen seurakunta otti tavakseen kokoontua ylösnousemuksen päivänä, viikon ensimmäisen päivänä (meillä sunnuntai) yhteiseen palvelukseen murtamaan leipää (ehtoollinen), rukoilemaan, kiittämään, lukemaan ja laulamaan psalmeja.

Monen muun jumalanpalveluksen toimittajan kanssa jaan huolen siitä, kuinka viikottainen jumalanpalvelus voisi mahdollisimman hyvin tavoittaa tämän päivän ihmistä. Jumalanpalveluksen musiikilla, seurakuntalaisten osuudella, julistuksen ja opetuksen välineiden päivityksellä, läsnäolon aitoudella saadaan ja on saatu paljon aikaan.

Vuoden sisään mahtuu monenlaisia jumalanpalveluksia, jotka kokoavat tavallista enemmän seurakuntalaisia: suuret juhlapyhät, lasten ja nuorten erityismessut, konfirmaatiomessut, eri yhteisöjen kirkkopyhät. Välillä on täydempää, välillä väkeä on vähäisempi määrä.

On kuitenkin hyvä muistaa, että aina jumalanpalveluksessa on läsnä Jumalan sana, rukous ja useimmiten myös Herran pyhä ehtoollinen. Tähän joukkoon on hyvä tulla lukumääristä riippumatta… ja kutsua muitakin.

VAPAUS

Sanalla ”vapaus” on koskettava kaiku ihmismielessä. Ei liene poliittista ideologiaa, elämänkatsomusta tai hyvin tehtyä mainosta, johon ei liittyisi ihmisen tai ihmisryhmän vapautumista jostakin. Vapaus tyranniasta, itsevaltiudesta – poliittista historiaa sukupolvi toisen jälkeen. Vapaus aineellisesta, kärsimyksestä, kuolemasta – osa uskontojen historiaa. Oikean merkkinen auto, virvoitusjuoma tai jalkineet ja vapaus koittaa niillekin, jotka eivät ole kiinnostuneet uskontojen tai poliittisten ideologioitten historiasta.

Kaipuu vapauteen on vaikuttava osa ihmisyyttämme. Asia, joka on tehnyt ihmiskunnan historiasta samalla sekä niin ihastuttavan että kauhistuttavan. Historia kertoo meille monta lohdutonta esimerkkiä, miten yleviin asioihin tähdänneet vapautumiset ovat tallautuneet vallanhimon ja ihmisen oman jumaluuden alle. Sorretusta tulee helposti sortaja, vapautetusta vapauden riistäjä. Vapautunut ihminen ei enää haluakaan Jumalaa uuden nautinto-oikeutensa rajoittajaksi.

Mikä on meidän unelmamme vapaudesta tänään? Rikkirevityn ihmissuhteen äärellä on olemassa unelma katkeruuden ja vihan poistumisesta, anteeksiannon tuomasta vapaudesta. Sairauden äärellä unelma kivuista vapautumisesta. Yksinäisyyden keskellä unelma ystävyyden tuomasta vapaudesta, että olisi tärkeä jollekin ihmiselle, saisi antaa ja vastaanottaa rakkautta.

Kuinka kohti ristiä kulkeva Jeesus Nasaretilainen sopii esikuvaksi ”vapaus” sanan kyllästämässä maailmassamme? Aika huonosti, hän ei käyttänyt oman aikansa urheiluautoja tai valtapoliittisia voimakeinoja. Vapahtajan tuoma vapaus oli jossakin muualla. Hän alistuu nöyryyteen, alhaisuuteen, kuolemaan ristillä, jotta me olisimme vapaita – vapaita rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiämme. Kun sorrettu ja sortaja yhdessä polvistuvat ristin ääreen, heitä yhdistää tämän maailman väkevin voima – Jumalan vapauttava, anteeksiantava rakkaus Kristuksessa. Se on kutsu toisenlaiseen vapauteen. Laupeus, ilo ja ihmisarvo ovat läsnä siellä missä Pyhä Henki saa vapauttaa kahleista. Hänen vastaanottamiseensa me tarvitsemme vapaaehtoista antautumista.

Sanan-, mielipiteen-, ja uskonnonvapaus ovat oleellinen osa yhteiskuntaamme. Olemme kiitollisia niille miehille ja naisille, jotka kanssamme raskaina vuosina turvasivat meille tuon vapauden. Seurakunta on kutsuttu rukoilemaan esivallan puolesta, että rauha ja vapaus saisi olla siunaukseksi tälle maalle, että osaisimme oikein käyttää vapauttamme. Ja samalla seurakunta, osana maailman laajuista kirkkoa, on erityisesti kutsuttu muistamaan niitä, joilta tuo vapaus on väkivalloin riistetty.